Pikkusen alkaa jo poltella päästä tekemään asioita taas ihan kunnolla, ei miusta näköjään millään saa ihan puskafiilistelijää vaan joku ajaa eteenpäin kun puskissa alkaa aikaäkkiä turhautumaan. Mutta onko miusta koskaan kilparatsastajaksi, opinko nauttimaan siitä kisatilanteesta ilman että vaadin aina iteltani liikaa jo viikkoa ennen suoritusta - asioiden jotka eivät vielä suju pitäis alkaa yhtäkkiä menemään kuin vettä vaan kisojen alla ja oma vaatimustaso päänsisällä kasvaa kohtuuttomaksi. Onko kisailu miulle aina epämukavuusalueella liikkumista johon joutuu itsensä vatsakuralla pakottamaan, oppiiko siitä pois vai onko se luonteenpiiirre jolle ei vaan mahda mitään?
Hevoshommissa kilpailevia ratsastajia kunnioitetaan ja ihaillaan, on hienoa kilpailla. Mutta jos kilpailemista tekee muille tai muiden kunnioituksen saavuttaakseen ei kauaa jaksa. Jostain oman mielen syövereistä on löydyttävä se aito motivaatio, innostus, pitkäjänteisyys ja itsekkyyskin jota touhu vaatii.
Oon nyt antanut itelleni luvan vaan treenailla omaksi huvikseni, harjoitellaan asioita ja tehään töitä ihan kaikessa rauhassa vailla minkäänlaisia tulostavoitteita. Jos tulevaisuudessa tulee filis että vois käydä pyörähtämässä kisoissa niin sitten se tulee jos on tullakseen :)
Jeps, mutta pe Sanna tulee sovittelemaan satuloita ja la jatkuu treenailut Katin kanssa. Toivottavasti sopiva tuoli löytyisi viimein meille molemmille. Jee ja miun uudet saappaat saapui viimein
Muutama video viimekesältä - laukkailua Ritken ja Pikkiksen kanssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti