Yhes koos

Käytiin tänään treenailemassa kotiläksyjä itekseen maneesilla. Juoksuttelin taas alkuun 20 minuuttia paikat auki ja lihakset liikkeelle.

Tein paljon siirtymisiä askellajin sisällä ja kokoamiset sillä jalalla ja istunnalla - ei kädellä. Meni jo aika hyvin eikä rymistelty niin pahasti kättävasten kuin aiemmin.
Rakas siippa kuvaili miun suoritteita, sitten pika-analyysi miltä näyttää ja miltä tuntui selästä ja uusiksi ratsastaen erilailla ja yrittäen muuttaa asioita. Ekoilla videoilla pääsi yläselkä notkumaan enkä istunut reilusti pepunpäällä rintakehä auki enkä ratsastanut tarpeeksi liikettä eteen jalalla - hevonen tippui etupainoiseksi ja tuntumasta tuli epätasainen. Pikakorjaukset kehiin ja pikkuhiljaa alkoi näyttää jo ihan yhteistyölle :)
Pikkis jäi kivasti jo miun alle pyöreänä ja pehmeänä, ehkä uskaltaisin jo ratsastaa vähän enempi liikettä eteenpäin koska puolipidätteet menee jo kivasti läpi istunnalla ja tiiän että saan hevosen jo nopeammin takas miun alle vaikka välillä kaasutellaan. Eli nyt ratsastan vähän liikaakin Pikkistä miun alle kun voisi jo kuljettaa jalalla ja antaa sen liikkua isommin.

Laukassa meille tulee yhä noutaja - en tiiä mitä teen väärin... luultavasti puristelen liikaa reidellä jolloin Pikkis vaan kokoaa eikä laukka lähe kunnolla pyörimään kun en anna sen pyöriä. P:llä on aika mahtipontinen laukka kun se laukkaa kunnolla, mie jään vähän pilkkimään ja mummoilemaan ko en uskalla antaa sen mennä isosti. Ja laukkaa saa ratsastaa aika määrätietoisesti jalalla, yrittää kikkailla niitä vaihtoja yhä joka kulmalle, ne on jotenkin jääny sille päälle ja karkaa ihan totaalisesti avuilta jos kuvittelee että kohta vaihdetaan. Mie luulen että laukkadilemmassa tarvitaan tulevaisuudessa Mersun apua korjaamaan hevosta ja miun pitää myös saaha omat räpylät toimimaan oikein etten jää jumittamaan ja häiritsemään hevosta mutta ratsastan kuitekii määrätietoisesti.

Mutta kivat fiilikset jäi, on se vaan pirun hieno heppa <3

Satula löytynyt ja hyvä mieli treeneistä

Siinä se on, muutaman kuukauden hikoilujen tulos! Nyt mahtuu kuskin jalat ja hevosen säkä kyytiin ja kasvuvaraakin lapojenseudulla on tulevaisuuden leviämisiä varten. Ihana satula istua, pääsee todella lähelle hevosta ja mie saan jalat rennosti ympärille & lähelle helposti koska on yksisiipinen malli - ja mahdun sinne takajalkojen päälle istuinluille - jes! Satulan löytyminen molemmille kyllä oli niin haastava projekti että meinas itku tulla, miten pelata jääkiekkoa jos siulla on luistimet muttei mailaa???

Männäviikolla hiulattiin ihan kunnolla sulalla ulkokentällä koulua ja alkoi jo tuntua että hommassa on yhteistyön makua. Juoksuttelin joka kerta hevosen vetreäksi ihan ajankanssa ja oli paljon kivempaa meille molemmille kun homma lähti positiivisesti käyntiin. Ratsastin pitäen hevosen matalana ja pyöreänä - kaulasta ja suusta pehmeänä ja läpi - muutamia kokoamisia korkeammassa muodossa kun hevonen pysyi pehmeänä ja taas alas pyöreäksi jos alkoi voimat loppua tai jännityttää. Kati sanoi hyvin valkussa että hevonenkin tarvii "oman paikan" kuten koira - selkeästi kerrotaan missä muodossa/askellajissa/temmossa halutaan kulkea eikä sieltä poistuta omine lupineen sooloilemaan ilman lupaa, hevosen tulee seurata ohjaa ( ja tietty muitakin ohjeistuksia). Ratsastajalla siis suuri vastuu tarkkailla miten hevonen jaksaa ettei ääriasennoissa veivata tuntikaupalla mutta silti hevosen tulee olla kuulolla ja säilyttää "oma paikka" vaikka maailma ympärillä räjähtäsi.

http://www.youtube.com/watch?v=bbk7HWtQWbM

"-As when I bend Him, I keep my rein - He lets go on me - I give him rein back"

Jälleen miun suuresti ihaileman Carl Hesterin mallia miten verkataan ja rentoutetaan hevonen. Kohdasta 2:10 tosi hyvää settiä :) Ja vähän samanoloinen heppa kun Pikkis hällä ratsuna - herkästi pompsauttaa jännityessään pään ylös, selän alas ja ratsastaja jää "reikään" killimään selättömällä hevosella - ja siellähän ei istu se kuuluisa Erkki-Vainaakaan kun hevonen ei kanna.

http://www.youtube.com/watch?v=D3rJras7vQQ

-"As a dressage rider, most important part is really you seat, how you sit on horse. And you are independent of the reins. I dont need reins to keep myself on, and that important for Him". I am riding from  my seat on my leg"

Selvää kuin pläkki näin teoriassa, satulassa nopeasti vaihtuvat tilanteet pitäisi korjata nopeasti, olla nopea ja sitten paine pois - siinä sitä haastetta sitten onkin :D

Ja yksi tän viikon kotiläksyistä oli siirtymiset - niitä paljon! Ja niitä on tehty paljon, askeleessa ja askellajien välillä. Ja puolipidätteet & teiden suunnittelu etten yritä puskea hevosta ylitemmossa ilman puolipidätteitä läpi mahdottomien mutkien - siellä tasapaino pääsee horjumaan ja P jännittyy ihan syystä.

Heh tänään käytiin 1,5 tunninmaasto kanavanlaidassa ja kohdattiin "tappajakärrit". Pikkiksen mielestä on käsittämätöntä että lajitoveri hinaa perässään jotain härveliä, OMG! Naapurin raviukko tuli vastaan orillaan joka ei kuulemma pysähdy ja myö vejettiin tättärälaukkaa prööttäillen karkuun.  Heh, miuta jotenkii vaa naurattaa nuo sen sooloilut, OMG saadaan aikaseks vaikka omista korvista jos sopivasti on virtaa koneessa ja sopiva mielentila :D

Hih :D

Eilen mentiin tunnilla paljon siirtymisiä, temponvaihteluita ja neliötä jossa kulmat tuli ratsastaa huolella + rauhassa ja muistaa suoristaa. Miulle sitä pohkeella ratsastamista - älä jätä hevosta yksin ratkomaan asioita kesken tehtävän vaan anna sille tekemistä ja OHJAA jalalla - joka hetki. Ei saa jäädä puristelemaan mutta jalkaa pitää uskaltaa käyttää. Ja mie kun olen miettinyt oman istunnan vinoutta oli lieventävänä asianhaarana Katin kommentti - hevonen on paljon vinompi kuin mie - ihan kaikki ei ehkä ole kuitenkaan miun "vikaa".

Pikkis oli  ihan käpertynyt itseensä kun aloin vaikuttaa, pohkeesta jännittyi ja ei jäänyt tuntumalle. Selkä alhaalla, alakaula kantamassa Wc-ankkaa ja takajalat tallissa... ihan karmeeta! Mutta mie ratsastin sillä jalalla niin pirskatisti että vieläkin hapottaa ja viimeset 15 minuuttia hevonen alkoi toimia. Ja miun käsi oli ihan liian kova ja passiivinen, ajauduttiin vetokisaan....
  Päivän paras ahaa-elämys tuli loppuraveissa - keventelin käsi leveällä ja matalana pitäen kuolaimen elävänä asettelemalla ja johtavalla ohjalla - hevonen nosti lavat ja selän ylös, alkoi polkea takaa ja liikkeeseen tuli svungia. Ja ratsastin sillä jalalla, ohja oli vain irrottelemassa tai johtamassa hetkellisesti.

Eilisestä sisuuntuneena ja toisaalta tuon oivalluksen jälkeen käytiin tänäänkin maneesilla kaksistaan. Juoksuttelin Pikkistä alkukäyntien jälkeen 20 minuuttia oikein pyöreänä jotta sai itse löytää tasapainon ja vertyä. Ja sitten ratsaille käsi leveällä pitäen hevosen ylälinja pyöreänä ja matalana, lavat yhäällä ja takaosa alla kuitenkin ratsastamalla jalalla kohti tuntumaa jotta takaosa kestää aktiivisena eikä hevonen vaan rullaa edestä itteään etupainoiseksi... WAU!  Ja eilenen jalalla ratsastelu tuotti hedelmää - P oli todella kuulolla miun pohkeelle ja istunnalle heti alusta asti.
Todellakin nyt tajusin ettei P ole hevonen jonka kyytiin istutaan, otetaan ohjat ja aletaan ratsastaa - ei edes vaikka alkuverkka oisi jo tehty ja hevonen ns. lämmennyt. Jos liian äkkiä alkaa vaatia ja istahtaa takastenpäälle käsi vaan nipussa paikallaan ja jalka vaatimassa hevonen menee ihan lukkoon, lietsoo itsensä pakokauhu-moodiin ja jännittyy. Pikkis on fiksuna heppana oppinut puremaan kolmipalan hampaiden väliin jos ratsastajan käsi on liian kova tai passiivinen eikä ratsasta jalalla, pompauttaa pään alakaulan varaan ja sitten mennään selkä alhaalla karkuun kaikkia apuja. Elävä ja liikkuva, istunta käsi ja jalka joka rakentaa hevosta matalasta pyöreydestä kohti hetkittäisiä kokoamisia, ny mie sen hokasin ihan käytännön tasolla pepputuntumalla ( vielä kun muistasin ku kriisi-kohta tulee eteen) :D Sitten kun hevonen on tasapainossa voi rauhoittaa omatkin avut pienemmiksi ja tehdä asiat huomaamattomammin kun jatkuvaa korjaamista ja suoristamista ei tarvita ja hevonen "soljuu" alla. Ja tosiaan rentous, pehmeys ja pyöreys säilyttävä ennenkuin aletaan kokoamaan tai ratsastamaan liikettä ulos hevosesta - aika itsestään selviä asioita näin teoriassa mutta kun asiat menee tarpeeksi mönkään ei enää näe metsää puilta.

P on kyllä mestari vaihtamaan painoa, tekee sen salaman nopeasti ja yhtäkkiä selässä huomaa ettei sisäavut ole ollenkaan läpi ja hevonen karannut ulko-avuilta - hups heijaa hevonen ei olekaan enää suora ja längerretään miten sattuu. Mutta kaikessa armottomuudessaan ja tarkkuudessaan kyl ihan loistava opetusmestari - sitä saa mitä tilaa ihan korkojen kanssa. Vaikein hevonen millä olen kyllä ikinä mennyt, liike on niin iso että tarvii jo omalta kropalta hallintaa että kestää mukana jos hevonen ei ole tasapainossa tai pitää yrittää auttaa ja korjata jotain selästä kesken tehtävän. Mutta ne fiilikset kun tekee asiat oikein, palkinto tulee välittömästi :)

Yritin kuvailla videomateriaalia mutta ilmeisesti kännykän "kovalevytila/kortti/joku" jne oli täynnä eikä video tallentunut :/ Muutama häröily-kuva sentään saatiin

Mutta tänpäiväsestä jäi hyvät fiilikset, vihdoin viimein - on sitä pashassa rämmittykkin jo tovi.  Välillä kun epätoivo alkaa vallata, kehitys pysähtyy/menee takapakkia ja hevosen kanssa on joku ongelma jonka kanssa painitaan kuukausikaupalla ja rahat on ihan loppu on täysin valmis vaihtamaan tän touhun kuviokelluntaan ja virkkausmalleihin - viha rakkaus suhde siis jatkukoon :D

Kylmästä lämpimään...

Alkaa meinaan olla aika keväiset tunnelmat tuolla ulkona :D

Eilen taas rohkaistuin selvittelemään jo melkein sulalla kentällä mikä ihme siinä vasemmassa ohjassa mättää, miksei Pikkis jää tuntumalle. Melkoista vääntöä oli taas alkuun ja meinas tuska ja ahdistus taas vallata pään kunnes muistin että olen oikealle vinossa. Istun vasen hartia korvissa ja oikea kylki lynässä. Paino myös vasemmalle istuinluulle ( hassu tunne kun kroppa on tottunut että suoruus tarkoittaa tiettyä fiilistä, nyt kun korjaan asiaa on ihan inva olo selässä, tuntuu vinolta vaikka istun suorassa!) ja kas kummaa hevonen tuli ulko-ohjalle ja pohkeelle kun sai miun painon avukseen. Hallelujaa! Kaikki muut hevoset ovat jotenkin sopeutuneet miun vinouteen muttei P - alkaa "vinoilemaan" myös ja luikertelemaan kuin saippuapala jos kyydissä istuu painoavulla väärin ja yrittää lisäksi pohkeella ja ohjalla väittää jotain muuta mitä istunta käskee.

Huh mikä helpotus, kiva kokeilla huomenna hyvällä pohjalla valkussa miltä hevonen tuntuu tämän oivalluksen jälkeen ja tietysti paljon vaikuttaa miten pystyn ylläpitämään omaa istuntaa suorassa kun mennään ravia ja laukkaa + tehtäviä - noissahan helposti palaa vanhaan kun huomio keskittyy muuhun.

Tänään sain kokeiluun satuloiden satulan, Antareksen. Ranskalaisissa satuloissa on kyllä sitä jotain mitä muista en oo vielä löytänyt, pääsee käsittämättömän lähelle hevosta, pehmeys ja muotoilu. Ja nerokas leikkaus - lavoille jää erittäin reilu tila, vatsavyö ei jää kainaloon tökkimään kyynerpäitä, satula nousee ristiselkääkohden eikä jää painamaan vaan antaa hevosellekkin tilaa nousta.

Loppus nyt tää talvi....

Prkl, kenttä on yhä jäässä eikä sinne ole mitään asiaa muuten kun kävelemään. Viikonlopulle ja ens viikolle on luvattu reiluja lämpöasteita, josko pääsis muutakin touhuamaan kun kävelemään.

Pikkusen alkaa jo poltella päästä tekemään asioita taas ihan kunnolla, ei miusta näköjään millään saa ihan puskafiilistelijää vaan joku ajaa eteenpäin kun puskissa alkaa aikaäkkiä turhautumaan. Mutta onko miusta koskaan kilparatsastajaksi, opinko nauttimaan siitä kisatilanteesta ilman että vaadin aina iteltani liikaa jo viikkoa ennen suoritusta - asioiden jotka eivät vielä suju pitäis alkaa yhtäkkiä menemään kuin vettä vaan kisojen alla ja oma vaatimustaso päänsisällä kasvaa kohtuuttomaksi. Onko kisailu miulle aina epämukavuusalueella liikkumista johon joutuu itsensä vatsakuralla pakottamaan, oppiiko siitä pois vai onko se luonteenpiiirre jolle ei vaan mahda mitään?

Hevoshommissa kilpailevia ratsastajia kunnioitetaan ja ihaillaan, on hienoa kilpailla. Mutta jos kilpailemista tekee muille tai muiden kunnioituksen saavuttaakseen ei kauaa jaksa. Jostain oman mielen syövereistä on löydyttävä se aito motivaatio, innostus, pitkäjänteisyys ja itsekkyyskin jota touhu vaatii.

Oon nyt antanut itelleni luvan vaan treenailla omaksi huvikseni, harjoitellaan asioita ja tehään töitä ihan kaikessa rauhassa vailla minkäänlaisia tulostavoitteita. Jos tulevaisuudessa tulee filis että vois käydä pyörähtämässä kisoissa niin sitten se tulee jos on tullakseen :)

Jeps, mutta pe Sanna tulee sovittelemaan satuloita ja la jatkuu treenailut Katin kanssa. Toivottavasti sopiva tuoli löytyisi viimein meille molemmille. Jee ja miun uudet saappaat saapui viimein

Muutama video viimekesältä - laukkailua Ritken ja Pikkiksen kanssa

Mie romaahin

hetkellisesti koko ratsastukseen. Pitkä pimeä talvi, jatkuva stressi elämässä ja kiire sekä ikuinen persaukisuus, vastuu, homman sitovuus ja ehkäpä liian kovat tavoitteet ja odotukset omia suorituksia kohtaan ahdisti. Elämä pelkkää putkessa vaeltamista - töihin-tallille-muutama tunti hereillä- nukkumaan- töihin....
Äkkiä tuohon maailmaan uppoaa täysin, kaikki ajatukset alkaa pyörimään hevosten ympärillä ja kun näköala tarpeeksi kapenee alkaa pikkuongelmat tuntua järisyttävän suurilta ja vaikuttaa jo kaikkeen muuhunkin elämään koska painopiste harrastuksella on niin suuri omassa mielessä. Harrastus alkaa jo vaikuttaa omaan itsetuntoon - jos menee hyvin on huippufiilis, jos päin peetä koko viikko on pilalla.

Osuva kirjoitus samasta aihepiiristä koira-urheilun maailmasta jonka varmasti jokainen jollaintavoin tavoitteellisesti treenaava hevosihminenkin tunnistaa itsessään (kiitos Iinulille joka alunperin jakoi linkin FB:ssä :))
http://www.dogsports.fi/index.php/home/koiraharrastukset/item/956-burnout-koiraharrastuksista?fb_action_ids=10152246625407375&fb_action_types=og.likes&fb_source=other_multiline&fb_aggregation_id=288381481237582&action_object_map=%5B680712271980856%5D&action_type_map=%5B%22og.likes%22%5D&action_ref_map=%5B%5D

Viimeinen pisara oli kun alkuviikosta kävin maastossa muka kävelyllä ja sänkipellolla turhautuneisuus purkautui: kiroillen runttasin hevosta sille vasemmalle ohjalle jolle meillä on ongelmia jäädä tuntumalle nippuun varmaan tunnin. Hevonen meni pinkeämmäksi ja pinkeämmäksi miun alle ja pam tajusin: nyt ollaan siinä pisteessä että taidot ja hermot loppuu ja väkivalta alkaa. Peli seis.

Pelit loppuviikoksi seis, hevonen ja mamma hermolomalle ja ihan jotain muuta elämään.

Harrastus eläimen kanssa on haastavaa miusta myös siksi ettei harrastusta voi käyttää agren kanavoimiseen tai agressiosta kaivaa lisävoimaa suorituksiin  - turhauttavan työpäivän ja viikon jälkeen et voi mennä kyytiin kuten pumppitunnille tai hölkkälenkille jossa voi mielessään manailla ja juosta kaiken p:n pois ja tuosta huojentuneena taas hymyillä. EI. Eläinten kanssa on oltava edes jonkinasteinen Zeniläinen tyyneys mukana tai harrastusväline pigottuu samanlaiseksi vieteriksi ja mikään ei suju.

Jeps, näistä tunnelmista ehkä viisastuneena ja flunssan jotenkuten selättäneenä kaivoin  hokkarit ja lätkäkamat naftaliinista ja huomenna mennään läiskimään lättyä kaukalon seinään ihan urakalla :D Purkuväylä omille turhaumille auki ja sitten voikin taas palata tyynenä hevoseläinten herkkään mailmaan. Ja touhuun etsittävä taas se taso jolla se on kivaa eikä suorittamista - sopivat tavoitteet ja vaatimustaso oman tunteen mukaan.

Viimeviikon treenejä Pikkiksen kanssa

ystävän hieno tammukka

Kesän yrtitivalikoima valmiina ruukkuun